zen-keskuksen kauneus

pitkän harkinnan jälkeen ilmoittauduin helsinki zen centerin johdantokurssille. ensimmäisen päivän jälkeen sydäntä lämmittää tieto siitä, että tähän paikkaan voin nyt alkaa yhdistää arkielämääni.

meitä opastavat kokeneemmat harjoittajat ovat kauniita ruskeissa kaavuissaan ja rauha silmissään. tässä on yhteisö. ihanaa.

tila on laitettu yksinkertaisen kauniiksi. mustat tyynyt, säkkikankaiset sermit, isot ikkunat, riisipaperilamput, kauniisti koristettu alttari, buddhapatsas turkoosissa kaavussa. meditaatiosaliin tultaessa tai sieltä poistuttaessa kumarretaan kädet yhdessä alttariin päin; sekin on yksinkertaisen kaunista. harjoituksen alkamisen ja loppumisen merkiksi soitetaan erilaisia kelloja ja kumistimia. suitsuketta poltetaan, ja sen tuoksu leijailee välillä nenään istuessa.

tämä monien aistien välittämä estetiikka on jo itsessään ihmeellisen ihanaa, mutta parasta on kuitenkin tämä: että voi tehdä toisten kanssa sitä mitä normaalistikin tekisi, saada tukea, puhua valaistumisesta ja buddhaluonnosta, kurin ja rentouden, järjestyksen ja kaaoksen kosketuspinnasta, tietoisuudesta. ja rakastaa harjoitusta yhdessä.

hei!

terveisiä opettajaopiskelijan syksystä, ei juuri ehdi blogiakaan päivittää! paitsi että kiireeni johtuvat paljolti myös siitä, että tempaudun mukaan kaikenlaisiin projekteihin, kuten seuraavaan:

http://kipinablogi.wordpress.com – kannattaa seurata!

iloa syksyynne:)

todistuspuheenvuoro

koska tämä todellisuuden puoli unohtuu NIIN helposti, kirjoitan siitä nyt vähän. seuraava sitaatti päiväkirjastani:

Haluan kertoa siitä, kuinka yhtäkkiä matkalla töistä kotiin ahdistus hävisi johonkin ja jäin pyhään yksinkertaisuuteen. En tiedä edesauttoivatko mitkään harjoitukset ja rukoukset sitä, vai oliko se armon arvaamaton pilkahdus. Ehkä molempia.
Yhtä kaikki.
En osaa selittää sitä. Yritän. Ajattelin ihmisiä ja sitä kuinka vaikeaa meidän elämämme on. Ja seuraavassa sekunnissa huomasin ihmetteleväni, minkä takia se on niin vaikeaa. Me olemme olentoja, me olemme olemassa, siinä se.
Ymmärrän kyllä että meille on kehittynyt kompleksinen mieli jossa on monet puolensa. Mutta sillä mielellä on kapasiteettia myös tähän yksinkertaiseen näkemiseen.

Voi kuinka etsin tietä tähän ahdistuksestani.
Ja sitten, ilman mitään ponnistusta, olin siinä.

Etsikää niin te löydätte, sanoi Jeesuskin.
Kuinka usein en usko sitä. Ja etsin silti.
Elämälle kiitos että joskus löytää.

lauantain (hiukan sekavat) merkinnät

puoliso lähti aamulla merelle moniksi päiviksi. kirkolla vedin läpi kolmet häät ja yhdet harjoitukset – ja mihin väsymykseen se päättyi! tuntui että päänsärky veti kulmat kurttuun, mutta yritin suoristella niitä etten olisi kävellyt kaupungilla aivan vihamielisen näköisenä. nyt kotona juon teetä, luen Yrjänää ja katselen ikkunasta ulos. voi ylväät kirkontornit, niitä saattaa tulla ikävä muutettuamme. ja siis, ainiin, saimme asunnon! kauniin kaksion sopivasta kohtaa kantakaupunkia. vuokrasopimuksen teon jälkeen joimme kansalaistorilla skumppalaseista limsaa ja juhlimme avopuolisoutta. ajatella, mitä kaikkea sitä saa elää läpi.

olen melkein koko seurusteluaikamme välillä törmäillyt mielessäni olevaan ahdistus-pelko-sotkupalloon johon liittyy noin joitakin mainitakseni kiintymys, luottamisen vaikeus, hylätyksi tulemisen pelko, halu, seksuaalisuus, odotukset, muiden ihmisten asema parisuhteessa jne jne. kauheita tunnemyrskyjä on ollut, eikä L:kään ole niistä säästynyt. ja olen tietysti herättänyt hänessä paljon ahdistuksia jotka resonoivat omieni kanssa. mutta olemme myös oppineet. tunteista on tullut jatkuvasti siedettävämpiä ja käsiteltävämpiä. se on ihanaa huomata, ja on sellaisia hetkiä joissa pyöriskeltyäni pallon ympärillä sen tämänhetkisessä koossa löydän jonkin vanhan tekstiviestin tai muun, josta huomaa kuinka paljon vaikeampaa joskus oli. ja tunnen suurta toivoa ja lohtua siitä, että asiat muuttuvat, etenevät ja kypsyvät. aiemmin mainitusta listasta akuutteja eivät ole enää läheskään kaikki, ja vaikeimmat hetket ovat hyvinkin siedettäviä (vaikka kauhean epämukavia tietysti). hirveän vaikea pala on haluaminen, yleinen sellainen ja seksuaalinen varsinkin. ajattelen, kuinka helppoa ja ihanaa olisi luopua siitä täysin ja ounastelen ymmärtäväni vaikkapa uskonnollisten yhteisöjen selibaattivaatimusta ja henkilökohtaisista asioista luopumista. kuinka paljon se säästää energiaa ja helpottaa elämää! mutta tässä olisi tarkoitus löytää jokin tasapaino. hankalaa. halusta on usein paljon iloa, mutta sitä on kauhean vaikea pitää sopivalla tasolla, niin ettei siitä tule hallitseva. (kuinka paljon olen ajatellut omia toiveitani ja tarpeitani! tai seksiä! joskus kuvittelen, että tältä viriileistä nuorista miehistä ehkä tuntuu.) voi saisinko levätä ja olla hetken omasta tahdosta luopunut munkki.

mutta jos juurtuu Jumalan todellisuuteen enemmän ja enemmän, voiko silloin päästää tällaisesta haluamisesta irti ja elää silti autenttisesti yksilönä? ihmettelen tässä.

Yrjänä kirjoittaa: “Todellinen salaisuus, “olemisen perusta” on läsnä koko ajan, ja se on salaisuus jota arki ei kestä. Ei sitä kestä arkiminuuskaan. Tathagata, tämä, tieteen kohde, tietämisen kohde, se mistä käsitteet kilpistyvät.” SE on totta. paitsi en ole varma onko hän oikeassa arjen suhteen. tavallaan kyllä, paitsi jos arki muuttuu salaisuuden voimasta tai määritellään uudestaan.

hei

menin pariksi päiväksi luostariin, ja aika oli kypsä, ja se teki sen mitä ehdinkin jo kaivata: löpsähtänyt rukous-, harjoitus- ja kirjoituselämä virkistyi aika tavalla. näyttää siltä, että rakastuminen sekoitti pasmat pahasti melkein vuodeksi, mutta kyllä se tästä, pystyn jo pikkuhiljaa aivan todella keskittymään muuhunkin kuin rakastettuuni!

syventyköön rakkaus, laajentukoon huomion piiri. ja olkoon keskuksena Jumala, ei jumalan käsite mielessä niinkään vaan Todellisuus joka ei ole tietty objekti vaan Kaikki – ja kuinka kaikki taas herää enemmän eloon kun palaan takaisin keskukseen ja muistan mistä siinä oli kyse.

nyt siis on heinäkuun seitsemäs, on ollut kuumia päiviä ja tänään painostavaa, ja sitten alkoi sataa rankasti (kävelin sateessa ystävän luokse, ja Helsingin kadut olivat kauniit), kohta ehkä myrskyää. olen töissä suntiona, ja se on hienoa vaikkakin joskus yksinäisyydessään turruttavaa, kun ei ole muuta kuin siivoamista ja turisteja joille ei jaksa puhua. mutta kaipa se siitä. nyt vähän vielä lomailen ja käyn töissä vain vähän, mutta sitten kun parin viikon päästä aloitan työt taas kunnolla ja saan mennä kunnon työmoodiin, luulen että mielekkyys kyllä siitä nousee, muulloinkin kuin häiden päivinä.

syksyllä aloitan opeopinnot, ja se on kyllä kiva. pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään pedagogiselle linjalle, ja tätä on ilmeisesti syytä arvostaa. hienoa että ambivalenssini ope-asiassa ei paistanut sen räikeämmin läpi haastattelussa – vaikka onnistuin kyllä mielestäni ilmaisemaan aika hyvin sen motivaation joka sai minut hakemaan sinne ambivalenssista huolimatta. mutta on hienoa suuntautua sinne, vaikka haaveilen myös muusta, enemmän uutta kehittelevästä ja visioivasta työstä. tai taiteellisesta, kirjallisesta. mutta ne eivät sulje toisiaan pois ja hyvä ja merkityksellinen päivätyö on joka tapauksessa hyvä asia. ja aina kun selailen uskonnonkirjoja niin ah, näitä asioita saa opettaa <3

ja maailmanparannus on tietysti jatkuvasti huomiota vaativa kysymys – jos en minä niin kuka sitten? minulla on aivan yhtä paljon vastuuta kuin kenellä tahansa, ja oikeastaan paljon enemmän kuin suurella osalla maailman ihmisistä koska minulla on myös paljon mahdollisuuksia. pelkään vähän innostumista ja asioiden ajamista, koska tiedän niin kipeästi väärinkäytön ja ylilyönnin mahdollisuudet. ja tuntuu että koko postmoderni kulttuuri tietää. mutta mikä saa meidät syttymään ja tarttumaan toimeen???

ainiin, lopuksi pitää kertoa siitä että olen lukenut viime päivinä A.W. Yrjänän Päiväkirjaa, ja aikamoista – hän onkin melkoinen mystikko ja miettii niin monia samoja teemoja kuin minä! pidin häntä ennen kyynisenä, mutta hän näkee ja toivookin paljon – ja, kuulin joskus että terävimpiä kyynikoita ovat ne jotka ovat uskoneet paljon. huomaan itsessäni saman, kuinka paljon voin kyseenalaistaa ja järkeistää sitä mitä olen pitänyt tärkeimpänä. ja kuinka samaan aikaan on olemassa täysin vastakohtainen puoli minussa. mitenkähän ne kaksi voisivat olla samassa todellisuudessa ja tasapainoisessa käytössä? sopivasti innostumista ja viattomuutta, sopivasti järkeä. siinä olisi ehkä jonkin viisauden avain.

hälyttävyys

kirjoitan tätä työajalla, mutta pienin huolista on nyt se, lusmuilenko hieman liikaa töissä.

elämässä tuntuu olevan hämmästyttävä mittakaavajännite – samalla ymmärryksellä pitäisi käsitellä sitä että menen töihin, ostan ruokaa, mitkä vaatteet laittaisin juhliin, kuinka rakastankaan tyttöystävää, pitäisi soittaa sille ja sille ihmiselle ja pyytää kahville, mitä lukisin sivuaineena JA sitä että ekosysteemiä ja samalla kaikkea muutakin systeemiä uhkaa niin suuret muutokset etten voi edes kuvitella maailmaa sitten kun olen vanha, että ihmislaji totta tosiaan on sokeudessaan tuhoamassa elinympäristönsä ja itsensä, ja vieläpä hämmästyttävän nopeassa tahdissa verrattuna siihen kuinka hitaasti elämä on kehittynyt.

miten sen voi ymmärtää? miten herätä mukavuudenhaluisesta arkitajunnasta ja ryhtyä toimeen? mitä meidän pitäisi tehdä, mitkä muutokset ovat tarpeeksi suuria, miten olla pilaamatta pyrkimyksiä liialla politikoinnilla ja relativismilla?

elämä-paperi

tein tällaisen “tavoitesuunnitelman”, tai yhteenvedon siitä mikä elämässä on tärkeää. jotta pysyisin koko ajan olennaisen äärellä, jotta en ajelehtisi sisäisesti niin paljon. tästä tuli nyt aika kristillissävyinen, ei se mitään, se on hyvä traditio ja omani. (kuuntelin aamulla Father Thomas Keatingiä, ja oi. http://www.youtube.com/watch?v=88UukqH3kDQ&feature=endscreen)

aloitin kirjoittamalla paperin keskelle “elämä -mitä sillä tekisi?”, ja kaikki muu oikeastaan syntyi melkein itsestään. olen kovin iloinen tästä paperista, se on tehty aikamoisen inspiraation vallassa, ja toimii hyvin koska inspiroidun taas sitä katsellessani. muistukkeet ovat arvokkaita!

hyvää pääsiäistä kaikille:)

päiväkirja

pieni merkintä silkasta kiitollisuudesta

vietän kohtalaisen pitkästä aikaa iltaa yksin, siis on aikaa (lintsata opiskelutehtävistä ja) puuhailla ja tuumailla, ja sellainen on usein mitä ilahduttavinta ja hedelmällisintä. olen kai sen verran introvertti että elämä uppoaa minuun usein syvimmin silloin kun olen rauhassa yksin. ja tänään hieman paradoksaalisesti tajusin kaksinolon hienouden, ja halusin tehdä päiväkirjamerkinnän, että johan nyt, minulla on totta vie aivan upea kumppani ja meillä on hieno yhteinen elämä! tyttöystäväni sanoo että tällaisina tajuamisen hetkenä ymmärtää elämän lahjaluonteen. totisesti, lahjaluonteen. tai sitten itsestäänselvyyden sumeus poistuu hetkiseksi. tällaisina hetkinä olen taipuvainen raamatulliseen ajatuksenparteen. “Jumala! Sinä olet näyttänyt minulle oikean tien ja antanut hyvän puolison ja rikkaan ja kauniin elämänpiirin. Sinun kädestäsi kaikki on lähtenyt, kiitän sinua ikuisesti. Tuottakoon työni hyvyyttä maailmaan ja sinulle kunniaa. Aamen.”

ainiin, siis kirjoitin tänne ensi sijassa siksi, että tänne voi laittaa kuvan. olkoon se pieni muisto ja jälki tästä kiitollisuudesta ja tästä ajasta.

vuosi

vuosi sitten kirjoitin seuraavaa:

pieni ilmoitusasia on siis tämä: tässä lausun ulos sen minkä jo sisäisesti päätin, tunnustan syvän rakkauteni elämää kohtaan todistajien edessä, ja tahdon antaa koko itseni rakkauden ja elämän virran käyttöön.

tänään en ehkä kirjoittaisi yhtä mahtipontisesti, mutta samalla asialla ollaan yhtä kaikki. päätös on pitänyt, vaikka sen muoto on muuttunut, sillä elämä on muuttunut kovasti: en enää elä kuin erakkonunna, vaan olen kovasti maailmassa. se on hyvä. tämä vuosi on oikeastaan jakautunut puoliksi kahteen osaan. ensin mystikkoutta, keskittymistä, harjoitusta, retriittejä, huikeita läsnäolon&luovuuden ihmeellisyyksiä, sen sellaista. ja sitten aloitin seurustelun, ja ikään kuin jouduin integroimaan kaiken edellämainitun lihalliseen konkreettiseen myrskyiseen ihmisyyteen (ja oli kyllä välillä vaikeaa!). mutta tänä tyynenä hetkenä tunnen onnistuneeni, ja seisovani ajan ja ikuisuuden leikkauspisteessä. jos nyt sanoittaisin sitoutumiseni uudestaan, siinä olisi uusia sävyjä; innostuksen lisäksi ehkä jonkinlaista vakautta ja juurtuneisuutta.

no, nyt pitää lähteä kreikanluennolle. on ihana maaliskuinen päivä, aurinko paistaa. sain tehtyä pitkästä aikaa läksyt. tänään opiskelemme futuurin. pitäisi käydä ostamassa kengät suntion työtä varten. ja sellaista.

ja kevät! keväässä on jotain ainutlaatuista onnellisuutta. valo ja elämä tulevat, se voi välillä aivan pakahduttaa ihmisen.

hengitys

päivän hengitysharjoitus, mukaeltu Wilfrid Stinissenin kirjasta Kristillinen syvämietiskely.

*

hengitä ulos hitaasti. se on täydellistä antautumista. annan kaiken pois, takaisin mistä olen saanutkin.

uloshengityksen jälkeen pidä pieni tauko, kunnes sisäänhengitys alkaa itsestään. tauko on ikään kuin pieni toistuva luottamuksen tila – antaudun olemaan tyhjänä ja odottamaan, ja yhä uudelleen huomaan että elämä pitää itseään yllä, en minä. täytyn uudestaan, pyytämättä ja vaatimatta.

olen jatkuvassa elintärkeässä vuorovaikutuksessa kaiken muun kanssa, ja olemassaoloni on täysin riippuvaista mittaamattomasta määrästä muita asioita ja sopivia olosuhteita. enkä oikeastaan ole erillinen osa joka on riippuvainen, vaan osa verkostoa ja palanen kokonaisuutta. en missään mielessä itseriittoinen – paitsi ehkä juuri mielessä, koska mieli voi kokea erillisyyttä. erillisyys on hyvää ja tarpeellista, mutta vääristyy ilman yhteyttä. hengityksessä voin palata yhteyteen, uudestaan, uudestaan, uudestaan.